Jarkko Laine: Itäinen Pitkäkatu 70


Ovi, uudelleen maalattu, uudelleen nimetty,
yllään peltinen sadekatos jossa vedin leuan,
alustan matala ovi, sähkömittariarkku, ruumiin
mittainen, sahapukki, hakkuupölkky, kylmät
illat jolloin ei slipoveri eikä klapinhakkuu
lämmittänyt, pieni vintin ikkuna, kenkälaatikon
kokoinen, juuri muistikuville oma,
ikkuna katsoo vihaisesti: ”Jakke-boy!
etkö muista suvisia päiviä jolloin makasit
mahallasi ja tuijotit tulevaisuuteesi
joka piili laiskasti vaeltavissa pilvissä,
pulujen kujerruksessa, sahanpurun tuoksussa,
etkö sateisia päiviä jolloin pisarat
rummuttivat kattoa, hämärä muuttui
lahon puun makeaksi tuoksuksi. Niin suuria
kuvittelit että silmäsi kostuivat, eikä
suustasi olisi saanut ulos ääntäkään,
eihän, my old pal.”
Niin puhuu ikkuna. Ja totta. Vain talvisin
en sen takaa katsonut tuleviin. Silloin
sitä peittivät jäiset kukkaset.
Tulee talvi jolloin kuuran läpi katselen
kaikkea, rakasta suven maata. Myöskö
siitä vaikenen?


Pyhä maanantai.
Otava, 1991.