Kun minusta alkaa tuntua,
että Turku on liikaa melua täynnä,
kävelen ensin Linnankadun päähän
lastaavien ja purkavien laivojen ohi
Ruissaloon katsomaan miten fasaaniemo
hautoo muniaan tammimetsässä mäen takana

Siellä minä istun kivellä
ja katselen tammenlatvojen läpi
sinivalkoisia hahtuvaisia pilviä.
En pakene koneita, enkä Turkua;
pakenen omaa vaikeuttani
suhteuttaa inhimillisyys kiireeseen,
runollisuus ja kauneus tehokkuuteen.

Toissa päivänä, eilen, tänään,
joka päivä olen kävellyt
nuoruuteni rantatietä Kansanpuistoon,
käynyt uneksimassa monella laiturilla,
tähystellyt lintuja metsissä ja pelloilla,
tuijotellut takaisin kaupunkiin
ja eteenpäin kauaksi ulapalle.

Niin, ajattelen olevani
Turun Mihail Prišvin,
jolle on vaikeata tutustua mekaniikkaan,
jolle pilvet ja kauneus
muodostavat todellisemman olomuodon.

Makaan pitkälläni ruohikossa.
Katselen kuntoilevia pareja.
Naureskelen kaupungin kiireelle.
Katoan kiertävälle kävelytielle.
Hiivin tutkimaan vesilintua
syvällä metsässä salaisessa lammessa.
Ja vasta toissa päivänä löysin
uuden luolan läheltä autotietä.

Kaikki Ruissalossa on minulle uutta,
vaikka jo viisitoista vuotta sitten
ensi kerran ihmettelin sen vihreyttä.
Ihmettelen kaikkea mitä se tarjoaa:
vanhoja ja uusia lehtiä,
otsan pahkoja, rakastuneiden kirjoituksia
tammessa kaksikymmentä metriä rantatiestä.
Enkä minä edelleenkään ymmärrä siitä mitään.
Se on suuri vihreä syli
ja katoan siihen kokonaan.
Ruissalo ei ole lainkaan dekadentti,
sillä on ikuisesti nuoret vihreät silmät.
Siinä on jotakin ikuisesti nuorta
ja siksi etsin sieltä joka kevät
omaa nuoruuttani ‒ ja löydän sen ‒
en kaihosana, vaan herättävänä.

Ja kun kaikki menee pieleen,
kun vahingossa rikon ikkunaruudun,
kun en saakaan mitään valmiiksi ajoissa,
kun sanonkin sopimattomia sanoja,
kun en ymmärrä muiden käyttäytymistä,
kun en tajua omaa tarkoitustani elämässä ‒
silloin aina menen Ruissaloon
katselemaan tammenlatvojen läpi
sinivalkoisia hahtuvaisia pilviä,
fasaaneja, aaltoja ulapalla.
Menen katsomaan Ruissalon ikuista nuoruutta.

Voi veljet maailman, Otava 1975

Ruissalon saari oli Turun linnan omistuksessa viljelys- ja laidunmaana ja kruunun metsästysmaana 1200-luvulta Ruotsin vallan loppuun, ja valtion viljelysmaana aina vuoteen 1845, jolloin Turun kaupungille myönnettiin siihen ikuinen hallintaoikeus. Kaupunki ja valtio kiistelivät saaren omistusoikeudesta, kunnes se lopulta 2006 siirtyi Turun kaupungin omistukseen. Samalla Ruissaloon perustettiin luonnonsuojelualueet, jotka kattavat suurimman osan saaren pinta-alasta.
Ruissalo kuluu luontaisesti tammimetsävyöhykkeeseen. Aikanaan laiduntava karja söi tammenversot, ja Isovihan aikaan 1700-luvulla venäläiset hakkauttivat lähes kaikki laivanrakennukseen soveltuvat tammet. Nykyään tammimetsää on yli 300 hehtaaria, joukossa yli 300-vuotiaitakin puita. Osa entisistä viljelys- ja laidunmaista on säilytetty niittyinä.
Ruissalossa on lukuisia kävelyreittejä ja luontopolkuja. Saaren yleinen virkistyskäyttö alkoi 1800-luvun puolivälissä, ensimmäisiä yleisiä alueita olivat Kansanpuisto ja sinne johtava Rantapromenadi. 1900-luvun puolivälin jälkeen Ruissaloon tulivat mm. Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha ja Saaronniemen leirintä-alue. Ruissalon huvila-alue on Museoviraston luokituksessa valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö.
Kiinteä tieyhteys kaupungilta Ruissaloon on ollut vuodesta 1852, mutta sen linjaus on muuttunut satama-alueen laajentuessa. Viimeisimmät muutokset tehtiin 1980-luvulla ja 2000-luvun alussa, jolloin katkaistiin sataman läpi vienyt kävely- ja pyöräilyreitti. Ruissaloon pääsee kaupungilta helpoimmin bussilinjalla 8 sekä kesäisin myös vesibussilla.