jonkun yksityisrannalla, kenties
edessä saaristomeren panoraama, takana korkeat kalliot
ristikari joutsenten suojana, eikä vartiokoiria näy
joskus tuosta kulkivat ristiretkeläiset, nyt valkoinen
ostosparatiisi aallot jylisten moukaroi rantaviivaa

                          ne tulevat
                          ne tulevat tänne
                          ne tulevat Kiesuksensa kanssa
                          ja alentavat isiemme jumalat demoneiksi
                          ja häpäisevät uhrilehtomme
                          mutta ne ovat vahvempia kuin me
                          niillä on enemmän miehiä

                          älkää kieltäkö
                          menkää heidän pyhiin huoneisiinsa
                          vaikka kaikki ympärillänne on pyhää
                          he rakentavat jumalalleen kivisiä rakennuksia
                          vaikka teidän jumalanne
                          ovat puissanne, kallioissanne, teidän lihanne
                          on pyhä, teidän tapanne,
                          ne niistä teitä vainoavat

                          sanovat Saatanan palvojaksi
                          ja ajavansa pahan pois
                          kun joukolla minut raiskaavat

                          mutta sitä en heille suo
                          varteni lasken veteen
                          henkeni nostan tuuleen

täältä me aloimme
täältä me lähdimme
ilman muotoja, tarkoituksia
savisin varpain
eikä meille kerrottu
niitä sanoja
jotka meihin olisi pitänyt
istuttaa
meissä ei ole isiemme voimaa
ei näkyjä, kykyjä, meidät on alusta lähtien
imetty siihen mikä meille on vieras

              Kuolemannokan vieressä, yksityisranta tämäkin
        ihmisten ääniä, voisin olla tyylikäs ja pysyä paikallani
                                                   koiria tietysti pelkää
                                                            tännekö Erik Pyhä rantautui
                                      aaltoja jostain mistä en tiedä
    yksinäinen purjevene hajoaa auringon oranssiin tikariin
                                               missä verikoirat viipyvät

                              harmaa laskeutuu mereen
    ovatkohan minut huomanneet muutkin kuin hyttyset
              rauhaton reissu, toukokuun alun helteessä
                                                        pitkiä matkoja olen kävellyt
                                                                   kassin hihna
                        se on hiertänyt hartiani verille

      yksinäisen kalan hyppäys hiljenevässä meressä

tupakantumppien kellunta ruosteisessa lammikossa

                                              rymättylän saaren
                                         vihreän harmaa siluetti
                                                          suru
                                          erottamassa ylemmän
                                                                ja alemman

                                            kuusi puolikuuta
                                       taivaalla,         kehässä
                                            enkä enää ymmärtänyt

hän, ehkä hengästynyt ollen,
piili pensaaseen, itse puuksi tekeytyen
mut takanansa piskit mustat ja ahnaat metsän
täytti juoksullansa kuin ajokoirat, kahleistansa päässeet
ne hampain iski kätkeytyneeseen kiinni, palalta pala hänet rikki purren,
jäsenet kurjat sitten kanssaan kantain

Punainen, tähdetön. Kaarinan kaupunki 2017

viisi saksalaista heittää virveliä
kallion pehmustan pyyhkeelläni
avaan Magyar-pullon selaan Nyt-liitettä
jengi tekee pyhiinvaellusmatkoja Pentti Saarikosken haudalle
sytytän savukkeen
yritän nähdä hänet siinä missä hän kerran istui
mutta meren aurinko
se vain kipunoi silmissä

Silja Europan piippu Kuuvannokan yllä
ilta-auringossa preussin sinistä vasten
silloin tässä oli nudistiranta ja tuohon me tultiin
rakastelemaan aamun auringossa

ja tuossa hän nousi ylös
vedestä ja nauroi
nyt kaikki ahdasta
ja lyhyttä
tylyä etelän viimaa

paikka jossa nukuttiin on edelleen siinä
paljaana kuin jokin haluaisi muistaa
pyhittää nokkosten kiertämäksi
kosketan heinää sen kosteaa
olisiko meiltä silloin jäänyt jotain
kitukasvuinen kuusi jonka juurelle asetin silmälasini
saksalaisen kusi lorisee risupuskan takana

ja se että tulen tähän ja edessäni on rantaan ajautunut uppotukki
tämän tämänkö takia minun piti tulla
mutta tässä on lämmin tähän voisi kuolla
aurinkokaan ei enää häikäise
laskeutuu kaukana pilvien pimennossa

mutta nuoret ne vain meluavat rannalla
tuolla lahden toisella puolella
kalliolla jossa pukukopit lasten leikkitelineet
tyttöjen hihkunta niiden valkeat kesämekot

hiusteni keskellä kaljun alku uskallanko minä
uskallanko minä
ja todellakin on oleva aikaa
kampaanko tukkani jakaukselle
olenko käyttävä flanellipaitoja
olen kuullut merenneitojen laulavan

tuuli on jo rauhoittunut meri nukahtamassa aurinko laskee
variksen rääkäisy hyttysen ininä
lokit kolme vartijalintua kelluvat avorivissä kohti rantaa
                        ja nainen se vain hihkuu! hihkuu lahden yli
savuke palaa
hartioillani kymmenen vuotta vanha farkkutakki
ikenet kirvelevät tunnen nenäkarvani
aurinko on jo kadonnut
lokit lentävät pois
                        mutta naiset! naiset ne vaan nauravat rannalla!

meri hopeista väreilyä
jokainen hetki edellistä nopeampi
erotan kaukaisen majakan
vilkuttaa punaista valoaan

matala jytinä voimistuu kallion takana

partiovene kulki kapeaa jokea pitkin
oltiin siirrytty jo Kambodžan puolelle
nyt edessämme oli enää viidakko
ja jossain siellä takana eversti Kurtz

Punainen, tähdetön, Kaarinan kaupunki 2017

kärsimys jalostaa
nobody loves you when you’re down and out
jalostaa yksinäisyyteen
    kliseistä rakennuspuut, latteuksista kivijalka, valheista suojamaali
eikä ala julkinen toiminta, ei saavu juna johon ei kuitenkaan astuisi
        savuke parvekkeella kuin salaisuutta kantaisi,
katkeruudella hakatut matot, tiskivedessä kuivatut kädet.
(ja hän sanoi kosketustani maagiseksi)
teksti-tv:n pistepörssit
ja yksi onnistunut ajatus
jolle et seuraa löydä

päivän ensimmäinen savuke
avaa helvetin portit
hämeenkadulla
autot mylvivät
kuin espanjan härät

tuomiokirkon etäiset keskiyön lyönnit
                minun elämäni on
                vapisevien sormien välissä
                palavasta savukkeesta
                lumipyryyn napsautettu
                purukumisiru

minun puuni ei tee hyvää hedelmää
                se hakataan pois ja heitetään tuleen
sillä niin on ulvonut erämaan tuuli
ja pienimmäksi minua kutsutaan
vaan sinä, kun rukoilet
mene kammioosi ja sulje ovet
ja rukoile Isääsi, joka on salassa;
ja sinun Isäsi, joka salassa näkee,
maksaa sinulle
mutta minun kieleni on kuivunut
ja silmäni
valosta sokeat
ja ruumiini
ikävään sammunut

kun mies tappaa itsensä
on se kavereille pelkkä juoru
mutta miehen vanhemmat
katsovat vanhoja valokuvia
ja muistavat kuinka mies oppi
kävelemään
ja kikatti

kuunnella hiljaisuuden sirinää
toivoa silmilleen rauhaa
kiirastulen lohtu
sovittaa kaikki väärät tekonsa

Punainen, tähdetön, Kaarinan kaupunki 2017

Mätäjärvi oli keskiajalla vastapäätä tuomiokirkkoa, nykyisten Vähä-Hämeenkadun, Hovioikeidenkadun ja Kerttulinkadun alueella sijainnut matala järvi ja kosteikko, jota käytettiin epävirallisena kaatopaikkana, kunnes se kaupungin kasvaessa 1600-1700-luvulla vähitellen kuivattiin ja täytettiin. 

Jarmo Kervinen

Runot runokartalla

Saaronniemi
Mätäjärvenkadun kammiosarja
Erikvalla

Jarmo Kervinen (s.1962) on Helsingissä syntynyt kuvataiteilija (AMK), sarjakuvantekijä ja kirjailija essayswriting.org, joka asui Turussa  1980-luvulta 2000-luvun alkuun; vuodesta 2004 hän on asunut Imatralla. Jarmo Kervinen voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina -kilpailun 2017 kokoelmallaan Punainen, tähdetön. Hänen runojaan on julkaistu myös mm. Reviiri-antologiassa 2002.

Teoksia

Om, Willbert & Gädä; sarjakuva-albumi, Rocken Moll 2015
Villi mies; romaani, Mediapinta 2016
Punainen, tähdetön, runokokoelma, Kaarinan kaupunki 2017